tiistai 5. kesäkuuta 2018

Loman päättäminen ja tarkoitus

Velloin koko kevään lomamatkan suunnittelutuskissa; etsin ulkomaanmatkaa, joka ei veisi meitä vararikkoon, olisi kohteena molempia vanhempia miellyttävä ja sisältäisi lapsille mukavaa tekemistä. Viimeisin ei sinänsä ollut vaikea valintakriteeri täyttää, koska lapset tunnetusti ovat innoissaan kaikesta uudesta ja lomamatka on sinänsä jo niin positiivinen juttu, että lopulta matkakohteella on vähemmän merkitystä. Isompi haloo tulee varmasti jo siitä, jos vanhemmat ovat kiukkuisia, väsyneitä ja tyytymättömiä huolella valittuun kohteeseen. Meille pariskuntana unelmaloma oli vaikea yhtälö, koska mieheni arvostaa hiljaisuutta (luonnonrauhaa), lapsivapaita (passaus-/vahtivapaita) hetkiä ja helppoutta. Minulle kaikki näyttäytyy fiilisfiltterin läpi. Ei sillä niin väliä, puuttuuko joku palvelu tai onko tarjolla sen sata sorttia erilaisia herkkuja, kunhan on myönteinen vire lasten kaitsemisesta huolimatta, joka heijastelee koko matkan onnistumista ja hermoloman onnistumista. Se kuuluisa asenne - matkustaessa ei se oo niin justiinsa, kunhan on mukavaa yhdessä ja osataan nauraa itsellemme tiukan paikan sattuessa. Kolmas kriteeri oli tietysti raha. Olisiko järkevää laittaa se vähintään 3500 euroa yhteen viikkoon, jossa mies olisi muiden mieliksi matkassa. Ehkä perusteet olisivat silloin hiukan kyseenalaisella pohjalla. Kuinka monta minuuttia loman aikana saisit syventyä kirjaan uima-altaan äärellä? 5, 10 vai 15 minuuttia? Tuisitko lomalta rentoutuneena takaisin vai olisitko entistä takakireämpi narttu? Olisiko se kaiken sen säästämisen ja hammastenkiristyksen arvoista?

Aikani tuskailtuani mahdotonta yhtälöä, päätin aikuismaisesti, ettemme lähde tänä(kään) vuonna aurinkolomalle, koska
1. Säästämme sellaiseen tulevaan matkaan, joka olisi kaikille mieluisa ja hyvällä karmalla varustettu reissu.
2. Lapset kasvavat ja kaikki on helpompaa matkustaessa + ehkä hekin saavat enemmän kiinan muurin näkemisestä/Islannin jäätiköiden näkemisestä kuin Teneriffan uima-altaassa rypemisestä.
3. Ekoteko siinä mielessä, että kun matkustat harvemmin, lennät vähemmän, kerskakulutat vähemmän, pienetkin reissut arjessa tuntuvat enemmän (subjektiivinen mielipide).
4. Tukholman risteily on hyvä vaihtoehto sen kuuluisan irtioton saamiseen, varsinkin kun vietät vielä pari yötä kohteessa hotellin lakanoissa. Kulut kolmasosa aurinkoloman kustannuksista.
5. Tuleva työttömyys asettaa tietysti haasteita matkustuksen budjetille. Ja ehkäisee tulevaa rahoitusvajetta.

Kun olin päätökseni tehnyt, heti helpotti. Ja ne lapset. Kun kerroin, että aurinkoloma vaihtui Tukholman risteilyyn ja pariin hotelliyöhön Ruotsissa, kahden (pitkän) sekunnin jälkeen tuli riemunkiljahdukset. Ei se päämäärä, vaan matka.

torstai 26. huhtikuuta 2018

Relaamisen äärellä

Esikoisella oli eilen kevätkonsertti, jossa hän yhdessä numerossa tanssi ja toisessa numerossa lauloi. Kaiken tämän otin vastaan vanhemman ylpeydellä, mutta yhden vielä tärkeämmän huomion tein itsestäni. Huomasin, etten ärsyyntynyt lasten lakkaamattomasta hillumisesta ja häröilystä; toinen hyppi niskassa ja toinen möyhersi sylin puolella. Huraa! Ehkä kuppi on tullut jo ylitsevuotavaksi ja jokin raja on ylitetty. Keskityin vain ihailemaan esikoisen silmissä kimaltavaa jännityksen ja onnistumisen sekaista olotilaa. Varmasti ympäristö oli suvaitsevaisuudessaan myötämielinen, koska kaikki oltiin "samassa veneessä" yhteisine hillumishaasteineen.Olenkin aivan totaalisen rättiväsynyt ainaiseen säätämiseen ja rajoittamiseen. Olen siinä mielessä joutilas vanhempi, että virheistä ja - puusta tippumisesta - oppii parhaiten. Mun homma on tietysti olla lietsomatta latvaan asti kiipeämistä ja lohduttaa, kun jos ei onnistunut. Siinäkin vähempi riittää.

Kehotus väsähtäneelle mutsille: relaa!.
Tässä ruuvien löystymistilassa toinen konkreettinen huomio on tullut ruuanlaiton suhteen. Kun ennen piti olla jokaisella ruualla lämmin ja uusi ruoka lautasella, nyt riittää, että leivän päällä on muutakin kuin ylähuuli. Leipä lisukkeineen on aivan riittävä ja ravitseva päivällinen silloin tällöin. Tai kolmas päivä nakkikeittoa on ihan jees; kyllä ne syö, kun ateriavälit on tarpeeksi pitkät eikä välissä ole puputettu mitään pikaenergiaa. Tyttäreni ystävän äiti vei konseptin vielä pitemmälle lapsensa "syömättömyysvuosien" aikana: Jäätelötuutissa on kaikki mitä tarvitaan: siinä on viljaa, maitotuotteita, kompakti syömiskonsepti ja jälkiruoka samassa. Nerokasta!

Koska lasten ravitsemus ja syömistavat ovat lähellä sydäntäni, haluaisin käydä ekskursiolla ainakin Ranskassa (Croissantit), Venäjällä (keksit), USA:ssa (bagel tuorejuustolla) ja Englannissa (Fish&Chips) katsomassa, kuinka vakavasti lasten tasapainoinen ravitsemus siellä huomioidaan. Voisin saada perspektiiviä suomalaiseen ruokailukulttuuriin, mikä sekin on murroksessa. Onhan maailmassa niin monta lautasmalliakin!


tiistai 13. helmikuuta 2018

Valitusvirsi työstä

Olen usein miettinyt, miten aikaisemmin työelämä tarkoitti helposti 35- vuotista uraa saman työnantajan listoilla, ehkä jopa samassa pestissäkin. Nykyään kaikki on toisin.

Jos saat yli puolen vuoden työsopimuksen, on se erikoisen hyvä tilanne ja saat vuolaita onnitteluja pysyvyydestä ja jatkuvuudesta. Olen ollut työnhakutilanteessa ööö...ensimmäisestä äitiyslomastani lähtien eli 9 vuotta ja olotila on alkanut käydä hyvin raskaaksi tarpoessa ikuisen lumen mielenmaisemassa. Ajatukset pyörivät toimeentulon ympärillä, työn kautta tuleva sosiaalinen paikka maailmassa on ollut jo kauan tuuliajolla ja hakusessa. Nämä tunnelmat vaikuttavat hyvin suorasti itsetuntoon ja omaan arvoon, joka on asteikolla 1-10 ehkä tasolla 4. Olen niin lopen uupunut olemaan koko ajan liikekannalla ja CV:n ja työhakemusten loputtomissa kirjoittamistalkoissa.

Nuorempana halusin, toivoin vaihtelua ja uudet elämäntilanteet olivat kutkuttavia. Nyt, perheellisenä, asuntovelkaisena, haluaisin taloudellisen rauhan, joka mahdollistaisi energian kanavoimisen muualle kuin eurojen miettimiseen. Ainainen henkinen ponnistelu vaikuttaa muissa rooleissa; äitinä olen väsähtänyt ja äreä. Tiuskin, enkä kestäisi millään perussäätöä, meteliä ja muita lapsiperhevaihetta sisältäviä normioloja. Päivät seuraavat toisiaan kiireisinä ja tunnelinpään valo on sammunut tai yskii himmeänä. Toki olisi mukava olla myös lomalla ja hengähtää tästä räpiköimisestä. Ja tässä yhteydessä tarkoitan ihan lomaa aikana, ei matkana lämpimään. Viimeksi olin lomalla puolitoista vuotta sitten, työttömänä opiskelijana. Todellista lomaa, ja pah! Loma on siis tarkoittanut työttömyysjaksoa, joka on kaikkea muuta kuin lomaa. Paine on silloin vielä kovempi työllistymiseen ja tulikehä on valmis. Työttömänä työllistyminen on tutkitusti vielä vaikeampaa. Itsetunto laahaa pohjamudissa ja eristyneisyys työelämästä leijuu mustina ajatuksina.

Lähdin opiskelemaan itselleni uutta tutkintoa viestinnän ja mainonnan alalta. Painopisteen muutoksella ajattelin pääsevän paremmin työmarkkinoihin kiinni. Kun aloittaa alusta, on polku pitempi ja epäilyksen varjo seuraa mukana, mutta tilanne ei ole täysin toivoton, pitkä matka on vielä edes jonkinlaiseen pysyvyyteen. Lienee suhdannevaihtelut ja talouden elpyminen ovat enemmän buustaamassa työpaikan löytymisessä kuin lisäkouluttautuminen. Tiedä häntä, ehkä se on se kuuluisa yhteisvaikutus, mikä jyllää.

Kaikki keinot ja apuvoimat on valjastettu oman paikan löytymiseen! Motivoitunut ja ammattitaitoinen tekijänainen etsii: haussa pätevä työnantaja!


perjantai 29. joulukuuta 2017

Kasvisten syönnistä

Jokaisella kolmella lapsellani on oma tapansa suhtautua makuihin.

8-vuotias esikoinen, on lähtökohtaisesti ennakkoluuloinen, herkkä hajuille ja ulkonäölle. Häneen purisivat varmasti kasviksista tehdyt naamat ja kasvisten veisto. Visuaalinen tyyppi siis. Jatkuvaa vaihtelua myös havaittavissa. Välillä hän rakastaa omenoita, toisinaan vesimelonia, joskus maistuu porkkanat, toisinaan eit. Muutamia luottokasviksia onneksi on -eikä niin tyypillisestä joukosta - hän on syönyt aina rapeaa kyssäkaalia, kirsikkatomaatteja, salaattia ja basilikaa. Ihmiskunnalla on vielä toivoa!

Keskimmäistä pitää kehottaa syömään pääruoka, kun ei kasviksilta malttaisi. Ne häviävät lautaselta ensimmäisenä ja lisää pyydetään - ja saadaan, kunhan lämmin ruoka on hävinnyt. Kiristystä kasviksilla! Ennenkuulumatonta, mutta toimii ja käänteispsykologisesti lisää kasvisten syöntiä, koska kasvikset nousevat tavoiteltavaksi erikoisruuaksi, jota saa vasta kun perusruoka on syöty. Hän on siis kasvisten monisyöjä ja -osaaja: "Äiti, saanko granaattiomenan siemeniä, ne on niin ihania!" Saat lapseni, saat. Kaivamme ne yhdessä valmiiksi kuppiin ja "keräämme" ruokamme välittämättä  perkaamisen aiheuttamasta järkyttävästä roiske-lähmäsotkusta.

Pienin on epäileväinen kaikkea uutta kohtaan, mutta on mallioppimisen mestari ja seuraa tarkoin keskimmäisen sisaruksen esimerkkiä. Hänelle varmasti toimisivat myös kasvisnaamat mielenkiinnon herättäjinä. Näin pienelle suutuntuma nousee valtiksi arvaamattomaksi. Suutuntuman kun saa kohdallleen tarjoamalla neofobiaa herättäviä kasviksia, nekin menevät edes maistelutasolle. Maku on sitten viime kädessä ratkaisevin kriteeri, jolla joko teilataan tai mennään jatkoon. Ja makuunkin tottuu toiston voimalla.

Aika pienet konstit ovat lopulta auttaneet loiventamaan kausittaista "en tykkää!" -kommentointia. Kurkkumiekat, porkkananauhat, banaanikolikot, omenaveneet jne. menevät alas paremmin kuin pelkät palat tai lohkot. 

Keskimmäinen lapsukainen pyysi juuri eilen, saisiko syödä mandariinsa kuin aragonianlisko eli seivästämällä palan useita kertoja haarukalla. Sotkuahan siitä syntyy, mutta hedelmä häviää parempiin suihin vitamiineineen päivineen.

Onneksi on pimeää ja kynttilänvalo armollisuudessaan peittää kaikki hedelmäroiskeet ja lähmät hämärään huntuunsa.


tiistai 21. marraskuuta 2017

Ei joulustressiä

SPR lähetti joulukalenterin postissa lokakuun lopussa. Silloin sen päätin: selvä, aloitetaan luukkujen avaus jo marraskuussa. Olen ollut kauan jo sitä mieltä, että vuoden jokaiselle kuukaudelle pitäisi olla oma joulukalenterinsa. Kuukauden viimeinen viikko luukutonta arkea ja sitten taas uuteen lähtölaskentaan ja pikkujännittelyyn. Jokaisessa kuussahan olisi silloin aatto, jolloin voisi järjestää omaan arkeensa jotain erikoista. Nerokasta! Kyllä, olen aina ollut naiivi ja höpsähtänyt. Salaa toivon, että joku tekisi minulle joulukalenterin ja yllättäisi pienillä arjenkevennyksillä. Koska en voi vaikuttaa siihen, teen sen toisille ja toivon, että saajatyypit ilahtuvat ajatuksesta. Tekijä on tyytyväinen, koska olen ihmistyyppi, joka ilahtuu ehkä enemmän itse, kun saa ilahduttaa. Näillä taidoilla, kun ei teipit, liimat ja tarrat välttämättä osu ihan millilleen, on hienoa saada palautetta: "Onpa ihanaa, kun oot jaksanut väkertää." Sielu kehrää.

Joulu ennen lapsia oli ahdistavaa. Nyt se on täynnä pientä odotusta ja satumaista tunnelmaa. Olemme samaa salamyhkäistä joukkoa yhdessä tonttujen ja maahisten kanssa. Hämärä tuo rauhaa ja kynttilät valoa. Olen hylännyt suurimman osan lapsuuden jouluni tavoista ja perinteistä. Ainut mitä kaipaan, on kuusenhakureissut metsästä. Sitä tapahtui silloin tällöin. Ei voi siis puhua perinteestä vaan yksittäisestä merkityksellisestä yhdessä tekemisestä. Siitä syntyy joulurauha rintakehän seutuville. Yhdessä tekemisestä eikä niinkään väkipakolla puserretuista perinteistä.

Olemme luoneet omia tapojamme, jotka tuntuvat tärkeiltä lasten vuoksi. Toivon sen luovan juuria lapsille, turvalllisia kiinnittymiskohtia, joita voi muistella maailman turuilla myöhemmin. Tarkoitus ei ole luoda perinteitä, jotka vievät äidin sängynpohjalle väsymyksestä ja isän vetäytymään työhuoneeseen. Tarkoitus on tehdä yhdessä ja saada hymyt esiin kaikille: me ollaan tässä perheenä ja meillä on kivaa yhdessä.

Muutama jo perinnettä hipova asia on joulukuusen haku samalta joulukuusien kasvattajalta Hakaniemestä. Vielä erikoislaatuisempaa tästä tekee se, että perheen isä on ottanut lapsensa mukaan ja useampana vuonna olemme ostaneet kuusemme ehkä noin 12-vuotiaalta toppahaalariselta tyttöseltä. Homma on hallussa jo nuoresta pitäen. Arvostan. Omat lapset ovat olleet haltioissaan ja loppuilta menee luontevasti kuusikauppias-leikeissä.

Samaisella kuusenhakureissulla käydään hakemassa Hakaniemen hallista myös rosollit, valmista joulukinkkua muutama siivu ja kalaa, katkarapuja ja muutama heräteherkku.

Tonttu tuo pahimpaan jännitykseen jo yhdet paketit aatonaattoaamuna tai aattoaamuna kuusen alle. Tonttu on sen verran fiksu kaveri, että ainakin yksi kirja on paketeista löytynyt. Uppoutuessa tarinan maailmaan, odotuksen jännitys unohtuu hetkiseksi. Jännitystä saa myös toivottavasti vähän jaettua tontun ennakkolahjalla.

Ei siihen ihmeitä tarvita, että jouluun sekoittuu häivähdys taikaa. Puolisolle se on graavilohta ja unta, lapsille rentoa yhdessäoloa, kiireetöntä leikkiaikaa ja itselle hetki ajatella omaa mieltä ja hetken arvoa.



perjantai 10. marraskuuta 2017

Aivosolut ovat niukka resurssi

Hätkähdän usein ajatukseen, etten kuuntele lastani, olen lähellä, mutta en läsnä. Ihan liian usein. Se on niin hemmetin väärin ja aliarvioivaa toista kohtaan, ettei sun juttusi nyt vaan kiinnosta tarpeeksi, koska väsyttää, pitää laittaa ruokaa, pestä pyykkiä, mennä pissille, päivittää instaa, lukea kiinnostava linkitys, murehtia tulevia, nukahtaa kesken sadun, kun pentele oma aika asettuu yön tunteihin ja mitä sattuu. Mitätöin siinä vain toisen mietteet ja yrityksen kommunikoida. Sitten ihmettelen, miksi lapset ei kuuntele, kun minä haluan puhua tai mulla on TÄRKEÄÄ asiaa "just sillä mulle sopivalla" -hetkellä. Mitä oikein odotan/oletan? Jotain sellaista selvästi, johon en edes itsekään kykene. ja odotan tätä 2-, 5- ja 8-vuotiaalta. Härregyyd, kasva aikuiseksi!


Jos vaikka aloittaisi ihan perusjutuista, kuten siitä, että älä räplää kännykkää silloin, kun elävä ihminen juttelee sulle. Haloo mamma! Ja vielä oma lapsesi, joka opettelee elämää, yhteyksien luomista toisiin ihmisiin. Tämäkö on sinun esimerkkisi siitä, sinun panostuksesi tätä erityisen tärkeää asiaa kohtaan? Ehkä yhtä tärkeimmistä asioista elämässä. Ota nyt hemmetti onkees, Carpe Diem!


Lisämausteensa vielä tälle räpiköinnille antaa ikätason mukainen kohtaaminen. Kun talossa on 2-, 5- ja 8-vuotias lapsonen, pitää muistaa jutella kaikille omaa ikätasoaan vastaavalla tavalla. Joo, olen yrittänyt puhua kaikille samalla tavoin. Tulos: Vanhin ignooraa täysin, keskimmäinen ehkä tajuaa eniten, pienin keksii siitä jotain aivan muuta. Ikätaso joo, ja sitten vielä luonteenerot ja mielenkiinnon kohteiden erot. Koska Nobelin arvoistahan on osata herättää lapsen huomio häntä kiinnostavien vertauksien ja linkitysten avulla. Juuh. Heleppoa on.


Elinikäinen oppiminen tuo lohtua; ehkä osaan alkeistasolla jotain, kun lapsi täyttää 18-vuotta ja huomaan, ettei nää lapsijuttelut enää inspiroikaan kuulijaa. Kas kummaa. Joten sillä välin, sanon vähän, mutta paijaan paljon ja yksinkertaistan. Olet rakas ja hieno poika/tyttö. Olen onnekas, että olen saanut sinut lapseni.



keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Vanhemmuuden kiukku

Se lähtee pienestä ja ajaa sinut hetkessä raivon partaalle. Lasten riiteleminen ja toistensa tökkiminen, vaikka useasti on pyydetty lopettamaan. Siinä on jotakin alkukantaista vallanhalua ja alistamisen genetiikkaa, ettei lapsi pysty lopettamaan sitä, vaikka muuten olisikin "peruskiltti" ja lahjottu tapaus.


Omat pasmat menevät siinä väsymyksen, ärtymyksen, huolen, pelon ja vihan vellovassa meressä sekaisin. Lapsi janoaa lohtua ja turvaa, kun aikuinen on mennyt väliin ja pistää pisteen härkkimiselle. Itse siinä vaiheessa puhkuu syvältä pursuavaa raivoa niin, että silmissä sumenee ja olen lähinnä vaan väsynyt ja kyllästynyt, miksi oi miksi taas tässä tilanteessa? Ehkä summattuna kaikki tunteet yhteen lopputuloksena on turhautunut ja lannistunut äiti, joka puristaa pienen syliinsä ja yrittää edes fyysisesti antaa turvaa, kun henkisesti on aivan pihalla. Ei sanoja siinä tilanteessa, mieluummin vain fyysistä läsnäoloa. Sitten kun rauhoitutaan yhdessä, voidaan ehkä jo vähän jutella.


Ei se viimeisin tilanne mennyt ihan niinkuin olisin ideaalihattarassani toivonut, mutta selvittiin kuitenkin tilanteesta ilman isompia sotavammoja. Joku viisas aikuinen sanoikin viikko kaksi sitten, että vanhemmuus on vaikein tehtävä ihmiselämässä: http://blogit.image.fi/paivystavaanarkisti/vanhemmuus-on-siivenisku/.


Totuuden ytimessä.